Tartoon lähdettiin komeasti ”omalla” linja-autolla. Matka joutui mukavasti ensin bussilla Helsinkiin, sitten laivalla Tallinnaan ja siitä taas linjabiilillä Tartoon asti.

Tartoa mainostettiin etukäteen yliopistokaupunkina. Mukava tieto sinänsä, mutta yliopistoja emme ole yleensä reissuilla etsiskelleet, eikä korkean luokan opinahjoa nähty tälläkään kertaa.
Sen sijaan koettiin monenlaista muuta mukavaa. Urheimmat kerholaiset kävivät jopa kokeilemassa, miltä uiminen Peipsi-järvessä tuntuu. Onneksi vesi oli niin matalalla, että pojat eivät pystyneet varsinaisesti uimaan, muuten olisivat ehkä päätyneet Venäjän puolelle ja siitä tuskin olisi seurannut mitään hyvää.

Tarto on hieno kaupunki, vaikkei kovin laajaa vanhaa kaupunkia olekaan tarjolla. Uusia kauppakeskuksia löytyi keskustasta useampiakin, ihmettelimme tosin, mistä niille linnakkeille löytyy riittävästi ostajia.
Kävimme tietysti olusilla ja syömässä myös ruutihuoneella, joka on komea maan sisään rakennettu entinen ruutivarasto, nyttemmin ruokaa tarjoileva juottola.
Tulomatkalla pelasimme bingoa laivalla ja sitten istuimme kuuliaisesti kotimatkan bussin penkeillä. Kutimia ei sentään ollut saapuvilla, mutta muuten ompeluseuran tunnusmerkit täyttyivät komeasti.
Jännittävin hetki koettiin vasta aivan kotiporteilla, kun laadukas linja-automme alkoi yskähdellä vanhalla ykköstiellä itäisen ohikulkutien työmaan kohdalla. Kuski totesi lakoonisesti, että nyt taisi nafta loppua. Ja niin me sitten laskimme vapaalla kohti kaupunkia. Kääntyminen Helsingintiellekin onnistui hienosti, mutta sitten loppui onnikasta puhti. Muu ei auttanut kuin työntää kulkine bussipysäkille odottamaan diesel-täydennystä. Näin niitä muistoja synnytetään.

Matka Tartoon sujui totuttuun tapaan rennosti ja ilman haavereita. Ja kun reissusta selvittiin ilman tartonta-tauteja, kaikki päättyi hyvin, niin kuin aina ennenkin.